TARINA

Kun koulun kellot soi, juoksin viimetipassa hiukset sekaisin etupulpettiin. Olin aina viimeinen. Ruokapöydässä mua hoputettiin syömään, haaveilun sijasta. Silmiäni sanottiin usein nappisilmiksi. Koulupäivät olisin paljon mieluummin laulanut kuin opetellut ulkoa kertotaulua. En saanut useinkaan suutani auki koko luokan edessä, opettajilla ei varmaan ollut mitään hajua mun musiikki innosta. En mä siitä uskaltanut puhua.

 

Perheen kanssa me reissattiin paljon, kokoonnuttiin porukalla lähes joka viikonloppu mummulaan. Vaari oli hiljattain kuollut. Äiti ja isä muistelee, että saatoin helposti laulaa reilun tunnin automatkan Porista Ikaalisiin. Perillä serkun kanssa keksitiin omia lauluja leikkipuiston keinussa, illat katsottiin Spice Girls keikkavideota telkkarista. Isät vei meitä joskus katsomaan Nylon Beatia, livenä musiikki oli niin siistiä!

 

Vaari oli joskus ostanut mun isoveljelle sähköpianon. Hän kuulemma diggaili musaa, kuunteli iltaisin vinyylejä, ja salaa toivoi että joku osaisi soittaa. Alkuvuodesta meidän perheeseen oli syntynyt pikkuveli. Pikkuveljen nukkuessa muistan kuin eilisen päivän, kun äiti näytti yhden ainoan biisin, jonka osasi soittaa. Siltä istumalta tahdoin oppia sen ja aloin käymään pianotunneilla meidän korttelin päässä. Olin silloin 9-vuotias.

 

Teininä keräilin nimmareita kaapin oveen, leikkasin lehdistä suosikki laulajien kuvia ja teippasin huoneeni seinät lattiasta kattoon julisteilla. Ylä-aste aikoina me matkustettiin äidin lapsuuden kaverin luo Kanadaan. Extempore päätettiin lähteä Green Dayn ulkoilma keikalle, loppumaton ihmismeri ja punk rock bändi teki muhun valtavan vaikutuksen. Halusin kitaran. Synttärilahjaksi sukulaiset keräsivät rahaa kitaraan ja piano jäi pölyttymään olohuoneen nurkkaan.

 

Aikuisuus iski päälle ja valmistuin pukuompelijaksi. Sillä alalla ei hirveästi ollut töitä, mutta pääsin töihin kiireiseen keskustan kahvilaan. Voin pahoin, en viihtynyt siellä yhtään. Noihin aikoihin kuitenkin rakastuin ja tie vei uusiin ympyröihin, uuteen kaupunkiin, Turkuun. Toimistotyöt täytti mun arkipäivät ja tietokone ruutua tuijottaessa tuntui että mun elämä valuu hukkaan täällä. Otin loparit, lähdin opiskelemaan ja tässä kohtaa mulla oli ihan kivasti myös keikkaa.

 

Opintojen jälkeen päätin ottaa riskin ja uhrata ekaa kertaa kaiken aikani musiikille. Se tie vei mut mennessään ja ekan vuoden jälkeen summasin tehneeni 150 keikkaa ympäri Suomen. Minä ja kitara rakastettiin keikkailla, tajusin että tätä varten elän, tämä on mun juttu. Ekan vuoden jälkeen matto vedettiin jalkojen alta, kun mursin vasemman käteni. Se oli kaamea shokki. Lääkärit sanoi, että käsi ei välttämättä ikinä parane. Se tieto oli hiukan liikaa mun psyykkeelle.

 

Pitkittyneen sairausloman aikana turhauduin, ja aloin kirjoittaa biisejä. Käsi koheni, pääsin takaisin keikoille ja 2020 tein albumin nimeltä Koordinaatit. Viimeistään korona pandemian jälkeen voin todeta, että tämä tie ei ole ollut helppo. Kuitenkin valtavan suuri kiitollisuus valtaa mut kun mietin miten ihania hetkiä olen saanut todistaa ja myötäelää. Upea määrä ihmisiä on pyytänyt mua soittamaan ja laulamaan heidän elämänsä tärkeimpiin hetkiin. Olen nähnyt onnesta itkeviä vanhempia kirkon penkeillä, kaveriporukoiden järjestämiä yllätys syntymäpäiviä, polttariporukoita tanssimassa tuoleilla ja aurinkoisia kesäterasseja täynnä huolettomia kesälomalaisia.

 

Jokainen kannustava sana tällä matkalla on merkinnyt enemmän kuin osaan kuvailla, ilman niitä en olisi uskaltanut lähteä tavoittelemaan unelmieni työtä. Silloin kun sanat ei riitä, syttyy se suuri voima ja valo, musiikki.

  • Facebook Social Icon
  • YouTube Social  Icon
  • Instagram Social Icon
  • spotifyicon